Uusi vuosi on alkanut ja telkkari täyttyy taas kaikenlaisista laihdutusohjelmista. Itsellä ei ylipainoa ole ongelmana, mutta ohjelmista juuri Hurja painonpudotus saa minut liimautumaan telkkarin ääreen, sillä minusta on aivan käsittämättömän voimaannuttavaa nähdä ihmisten tekemät elämänmuutokset. Kyseessä ei ole pelkkä painonpudotus vaan koko elämä pyritään muokkaamaan siihen suuntaan että ihminen voisi olla onnellinen. Kyseinen ohjelma on minuakin välillä auttanut, kun olen pyörinyt itsesäälissä voivottelemassa elämäntilannettani ja haaveillut paremmista ajoista. Se on auttanut muistamaan että tämä hetki on nimenomaan vain tämä hetki. Huomenna asiat ovat jo jotenkin toisin. Täytyy pitää mielessään pitkän tähtäimen haaveet ja suunnitelmat ja kulkea sitten vaikka vauvan askelin niitä kohti jos pikajuoksu on pois suljettu vaihtoehto.

Noin kymmenen vuotta sitten hain itselleni apua. Masennukseni oli päässyt siihen pisteeseen, ettei ollut muita vaihtoehtoja kuin kuolema tai ylöspäin. Valitsin ylöspäin. Viimeiseen kymmeneen vuoteen mahtuu paljon surua ja itkua, mutta myös paljon iloa ja onnen kyyneleitä. Tänä päivänä en koe olevani masentunut, mutta tiedän sen olevan salakavala sairaus, joka voi palata ellen ole tarkkana. Tosin en väitä myöskään olevani terve. Tällä hetkellä diagnooseina ovat sekamuotoinen ahdistuneisuushäiriö sekä sosiaalisten tilanteiden pelko. Eli edelleen kymmenen vuotta myöhemmin olen niin sanottu mielenterveysongelmainen, josta tulee jopa itselleni ensimmäisenä mieleen sana hullu. En kuitenkaan ole hullu. Sanoisin jopa olevani normaalimpi ihminen kuin monet tapaamani, joilla ei edes ole mitään diagnooseja.

Olen tässä vuosien saatossa oppinut tuntemaan itseäni paremmin ja ymmärtänyt olevani astetta herkempi ihminen. Nuorempana vain tein sen virheen etten kohdannut tielleni asetettuja haasteita vaan piilouduin. Piilouduin kotiin. Piilouduin hiljaisuuteen. Piilouduin alkoholin ja mielialalääkkeiden taakse. Tällä hetkellä en käytä säännöllisesti mitään lääkityksiä ja alkoholiakin käytän vain harvoin ja ne ovat olleet ehdottomasti askelia oikeaan suuntaan.

Tämän blogin myötä yritän päästä eroon hiljaisuuden piilostani ja oppia avoimuutta. Sekä saada taas kiinni kirjoittamisesta harrastuksena, joka yli kymmenen vuotta sitten toi paljon nautintoa, mutta jonka kadotin taistelussa masennusta vastaan.

"Old ways won´t open new doors."