Tästä tulee selvästikin elämäni onnellisimpia vuosia. On jo aikakin, sillä olen mielestäni ansainnut sen. Vaikka muistan kuulleeni sanonnan ettei onnea tarvitse ansaita, itse olen elänyt elämän jossa se onni on aina tuntunut olevan tavoittamattomissa tai olen vain onnistunut hipaisemaan sitä, vaikka olisin kuinka yrittänyt tehdä töitä sen eteen.

Tottakai olisin tietysti ansainnut jo hyvän lapsuuden ja nuoruuden joka olisi varmasti toiminut onnellisuuteni peruskivenä, mutta kun se nyt jäi saamatta, ansaitsemisesta huolimatta, niin olen joutunut rakentamaan sitä onnellisuuden perustaa aikuisena. Olen lapsesta asti nukkunut huonosti, syönyt huonosti, liikkunut huonosti ja myös oppinut ajattelemaan huonosti. Eli aikamoinen oravanpyörä lähtenyt käyntiin jo pienenä lapsena.

Meni monta vuotta ennen kuin sisäistin lauseen "Kaikki vaikuttaa kaikkeen". Jos nukun huonosti -> liikun huonosti, syön huonosti ja ajattelen huonosti -> nukun huonosti. Eli jotta siitä oravanpyörästä pääsisi joskus pois, on alettava taistelemaan vastatuuleen. Lähteä väkisin lenkille vaikka väsyttää ja syötävä vaikka pari täysjyväleipää hesemätön sijasta.

Ihmisetkin vain ovat niin tapojensa orjia, että kun asiat eivät heti luonaa, he luovuttavat. Itse näkisin että matka parempaan mielenterveyteen ja onnellisempaan elämään on vähän samanlaista kuin alkoholismista parantuminen: retkahduksia tulee. Mutta pointti on siinä että pitää keskittyä olemaan onnellinen niistä selvistä päivistä eikä jäädä tuijottamaan epäonnistumista. Seuraava selvä pätkä voi olla jo päivän pidempi.

Minulla on vieläkin tapana kirjoittaa niinsanottua kiitollisuuspäiväkirjaa, jonka idea on kirjoittaa joka päivä kolme asiaa joista on kiitollinen elämässään. Itse muokkasin sitä niin että kirjoitan vähintään kolme hyvää asiaa kyseisestä päivästä. Eikä ole mitään väliä kuinka pienestä asiasta on kyse. Itsellä on välillä ollut niinkin huonoja päiviä että jo se etten nukkunut iltapäivään asti on ollut hyvä asia tai jos joku ystävällinen lähikaupan myyjä hymyili ja siitä tuli itselle parempi mieli. Monta kertaa olen silti huomannut että tekisi samalla mieli kirjoittaa kaikesta ikävästä jota pääkopassa on pyörimässä, mutta olen pitänyt kiinni siitä että silloin kuin kirjoitan "positiivisuuspäiväkirjaani" en anna ikäville ajatuksilleni valtaa. Ja uskon että ajan kanssa sen kirjoittaminen on auttanut muuttamaan omiakin ajatuksia myönteisemmiksi ja varsinkin kiinnittämään huomiota niihin elämän hyviin asioihin.

 

"The secret of change is to focus all of your energy, not on fighting the old, but on building the new."

Uusi vuosi on alkanut ja telkkari täyttyy taas kaikenlaisista laihdutusohjelmista. Itsellä ei ylipainoa ole ongelmana, mutta ohjelmista juuri Hurja painonpudotus saa minut liimautumaan telkkarin ääreen, sillä minusta on aivan käsittämättömän voimaannuttavaa nähdä ihmisten tekemät elämänmuutokset. Kyseessä ei ole pelkkä painonpudotus vaan koko elämä pyritään muokkaamaan siihen suuntaan että ihminen voisi olla onnellinen. Kyseinen ohjelma on minuakin välillä auttanut, kun olen pyörinyt itsesäälissä voivottelemassa elämäntilannettani ja haaveillut paremmista ajoista. Se on auttanut muistamaan että tämä hetki on nimenomaan vain tämä hetki. Huomenna asiat ovat jo jotenkin toisin. Täytyy pitää mielessään pitkän tähtäimen haaveet ja suunnitelmat ja kulkea sitten vaikka vauvan askelin niitä kohti jos pikajuoksu on pois suljettu vaihtoehto.

Noin kymmenen vuotta sitten hain itselleni apua. Masennukseni oli päässyt siihen pisteeseen, ettei ollut muita vaihtoehtoja kuin kuolema tai ylöspäin. Valitsin ylöspäin. Viimeiseen kymmeneen vuoteen mahtuu paljon surua ja itkua, mutta myös paljon iloa ja onnen kyyneleitä. Tänä päivänä en koe olevani masentunut, mutta tiedän sen olevan salakavala sairaus, joka voi palata ellen ole tarkkana. Tosin en väitä myöskään olevani terve. Tällä hetkellä diagnooseina ovat sekamuotoinen ahdistuneisuushäiriö sekä sosiaalisten tilanteiden pelko. Eli edelleen kymmenen vuotta myöhemmin olen niin sanottu mielenterveysongelmainen, josta tulee jopa itselleni ensimmäisenä mieleen sana hullu. En kuitenkaan ole hullu. Sanoisin jopa olevani normaalimpi ihminen kuin monet tapaamani, joilla ei edes ole mitään diagnooseja.

Olen tässä vuosien saatossa oppinut tuntemaan itseäni paremmin ja ymmärtänyt olevani astetta herkempi ihminen. Nuorempana vain tein sen virheen etten kohdannut tielleni asetettuja haasteita vaan piilouduin. Piilouduin kotiin. Piilouduin hiljaisuuteen. Piilouduin alkoholin ja mielialalääkkeiden taakse. Tällä hetkellä en käytä säännöllisesti mitään lääkityksiä ja alkoholiakin käytän vain harvoin ja ne ovat olleet ehdottomasti askelia oikeaan suuntaan.

Tämän blogin myötä yritän päästä eroon hiljaisuuden piilostani ja oppia avoimuutta. Sekä saada taas kiinni kirjoittamisesta harrastuksena, joka yli kymmenen vuotta sitten toi paljon nautintoa, mutta jonka kadotin taistelussa masennusta vastaan.

"Old ways won´t open new doors."